Onko se tiedosta kiinni?
Olen usein pohtinut sitä, että tiedon puutteesta ei nykypäivänä hyvinvointi jää kiinni. Tiedetään fyysisen, psyykkisen ja henkisen hyvinvoinnin eri vaikuttimista hyvinvointiimme, ja mikäli jollain osa-alueella on tietämyksessä aukko, tiedonhankinta on helpompaa kuin koskaan. Samaan aikaan ihmettelen, kuinka ihmeessä kaikenlaisten elämäntapavalmentajien määrä ja koulutus on lisääntynyt ja pahoinvointi silti kukoistaa. Tarve kai syntyy, kun on kysyntää. Onko tämä aika todella niin kuormittavaa ja kiireistä, että ihmiset eivät itse osaa tai ehdi hoivata itseään, vaan tarvitsevat siihen ulkopuolista apua. Kerro, kuinka ajattelen? Kerro, kuinka syön? Kerro, kuinka liikun? Kerro, kuinka hallitsisin elämääni paremmin?
Onko se todella tämä meidän yhteiskunnan tiivistynyt tahti, jota syyttää ja jonka kanssa yritämme pärjätä, vai ehkä toisinpäin? Aloimmeko sittenkin jossain kohtaa vaivihkaa itse etääntyä itsestämme, haluta enemmän ja paremmin? Vaihdoimmeko jossain kohtaa oman viisautemme ja voimamme vaikuttaa asioihin ulkopuoliselle taholle paremman toivossa? On toden totta helpompaa antaa muiden ajatella sinun puolesta, kuin ajatella itse.
On raskasta ajatella itse
Minä ainakin vaihdoin. Tai en minä ehtinyt omaa ajatteluani ja tahtoani edes löytää, kun se oli jo livahtanut vanhemmille, kavereille, poikaystäville, opettajille, esimiehille, puolitutuille ja kaupan täteille. Kaikkien näiden toiveisiin ja ajatuksiin nimittäin yritin vuorotellen mukautua ja sopeutua ja itseääni sovittaa. Nykypäivänä samaan listaan voi lisätä älypuhelimien mukanaan tuoman somen ajatus-, ja ohjeviidakon, sekä jatkuvan uutistulvan. Kaikilla tuntuu olevan se uusin ja paras tieto siitä, kuinka pitäisi elää ja olla. Ajatteluumme vaikutetaan päivittäin. Ja mitä kiireisempänä itsemme pidämme näissä jatkuvasti dopamiiniryöppyjä syöksevissä tieto-, ja ärsyketulvissa, sitä kauemmaksi liu´umme itsestämme ja omasta ajattelustamme. Muistan itsekin todenneeni joskus hyvinvointipalvelua ostaessani, että: ”Ai että on kiva, kun ei tarvitse itse ajatella. Se on niin rankkaa!”. Ja kukapa meistä ei kokisi helpotusta siitä, että tässä jo valmiiksi kuormittuneessa tilassa, joku antaa vastaukset valmiina. Ollaanko tietoisuustaidoissamme pudottu puusta; toimitaanko automaattiohjauksella myös ajattelun tasolla?
Kun elämä alkaa tuntua merkityksettömältä
Kyllä robottinakin pääsee aika pitkälle. Jos olet yhtään sopeutuvainen, sosiaalinen ja miellyttämisen tarpeinen; hyvinkin pitkälle. Kunnes jossain kohtaa elämä saattaa alkaa tuntua vieraalle. Outo levottomuus alkaa jäytää rinta-alaa, eikä mistään oikein enää jaksa innostua. Elämän sävyt harmaantuvat, pahimmassa tapauksessa tummuvat kokonaan. Tässä kohtaa yleensä kiihdytetään tahtia ja etsitään se uusi juttu. Tai sitten masentaa ja hautaudutaan syvemmälle ruutujen sisään. Tai sitten suunnataan katse ja syyttävä sormi kanssaeläjiin, jottei vaan tarvitse omaa toimintaa tarkastella. Puoliso saa todennäköisesti ensin osumaa; vika on pakko olla siellä. Muiden elämänilo voi myös alkaa ärsyttää. Tai toisten valinnat aiheuttavat tarpeen kommentoida.
Tällä tavoin minäkin itseni uuvutin, ja itsestäni ja omasta elämästä itseni etäännytin. Kunnes tuli piste, jolloin oli pakko pysähtyä. Musta ja syvä on sellaisen ihmisen kuoppa, joka ei itseään tunne, eikä tiedä minne on menossa. Se on myös hauras ja horjuva; kuin valtamerellä keikkuva leikkilaiva, jolla ei ole päämäärää.
Itsetuntemuksesta selkeyttä
Mutta yhtä helposti kuin ihminen voi hukata itsensä, voi hän itsensä myös löytää niin halutessaan. Matka voi olla pitkä tai lyhyt, mutta sanoisin, että aina jonkin verran mieltä kolhaiseva ja pysähtymistä vaativa. Itsellä hukkapaikka oli niin syvä, että itseni kohtaamiseen ja löytämiseen meni vuosia. Se täytyi tehdä erissä, muuten psyyke ei olisi kestänyt. Se vaati jonkinasteista eristäytymistä; muiden äänten ja vaikutuspiirin hiljentämistä, jotta oma ääni alkoi kuulua ja pikkuhiljaa vahvistua. Se vaati paljon irtipäästöjä asioista, jotka olivat menettäneet merkityksensä, tai jotka kuormittivat siinä kohtaa elämää liikaa. Mutta irtipäästöjen jälkeen sai myös löytää. Uusia tunteita, uusia ajatusmalleja, uusia kykyjä, uusia ihmisiä, uusia tasoja, ennen kaikkea: uutta toivoa ja selkeyttä. Luottamusta itseen ja kykyä arvioida itse, mikä on minulle hyväksi. Sille rauhalle, selkeydelle ja kepeydelle, jonka sisältään voi löytää, ei löydy hintalappua minulle tästä maailmasta.
Enkä minäkään matkaani itseeni yksin tehnyt. Tarvitsin todellakin valmentajia, kanssakulkijoita, kuuntelijoita ja välillä vähän topakampiakin neuvoja. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen parhaita apuja olivat ne, jotka aidosti kuuntelivat ja ymmärsivät. Ja ne, jotka tiedoillaan ja taidoillaan käänsivät minua löytämään vastauksia itsestä, ei ulkopuolelta. Joskus se tarkoitti ns. tyhjää arpaa, kun ei saanutkaan niitä valmiita vastauksia. Suurena apuna itsetuntemuksen tiellä olivat myös vapaa liike ja muut keholliset ja/tai hengitysharjoitteet. Lisäksi journaling, eli nk. päiväkirjatyöskentely on ehkä parasta, mitä olen koskaan tehnyt hyvinvointini eteen. Luonto on ollut ihmisiäkin tärkeämpi kanssakulkija; siellä sai aina olla mitä on.
Sataman turvaa vai seikkailua?
Valmiita tässä ei kuitenkaan olla, ja matkaa itseen, toisiin ja tasapainoon saa jatkaa koko elämän ajan. Tämä maailma on niin moneen suuntaan meitä repivä, että pysyvää rauhallista poukamaa laivalleen on ehkä turha etsiä. Tai no, satamasta sen löytää, jos tyytyy katselemaan muiden matkaa, eikä lähde itse. Mutta matkalla sitä oppisi kyllä ajan kuluessa niin itse kipparin kuin laivansa vahvuudet ja heikkoudet, ja milloin seurata mitäkin merivirtaa. Uskaltautuisi ehkä tutkimaan uusia saaria, ja löytämään silti aina takaisin reitille. Tutuksi tulisivat niin hirmumyrskyt, kuin tyynetkin päivät ja jos on oikein onnekas, saattaisi rinnalle löytää muita seilaajia, jotka ovat myös omalla matkallaan. Välillä pitäisi käydä telakalla paikkaamassa reiät, ei voi paahtaa rikkinäisellä laivalla. Joskus voi tulla risteyksiä moniin eri virtoihin; mennäkö sinne, jonne laiva lipuisi helposti, vastavirtaan, vai minne muut laivat menivät. Tällöin kippari tutkisi sydäntään, laivansa kunnon ja tähän astisen merimatkansa. Lisäksi hän kuuntelisi tarkkaan meren viestit. Ja tyynenä, selkeän aurinkoisena päivänä hän sitten valitsisi reittinsä.
Elämä päämääränä
Entäs se päämäärä sitten? Eihän meistä kukaan tiedä varmaksi kuin kuoleman. Kliseisesti nyt varmaan se merimatka olisi se päämäärä. Että siinä oppisi olemaan ja nauttimaan edes jonkin verran maisemista ja kokemuksista, kun on kerta matkalle päässyt. Voisiko päämäärä ollakin muuttuva? Kun päätepisteestä ei ole varmuutta, voisiko sen sijaan miettiä matkan laatua?
Minua kiehtoo seikkailunmakuinen ja utelias merimatka; monet saaret tutkisin. Sellainen, jossa oppisi itsestään, mutta myös merestä. Sellainen, jossa kanssakippareita luotsataan takaisin omalle reitilleen tarpeen tullen. Sellainen, jossa ehtisi myös katsella niitä vaihtuvia maisemia; köllötellä välillä kannella. Sellainen, jossa turhat tyrskyt kierrettäisiin kaukaa, mutta yllättävät myrskyt navigoitaisiin rohkeasti läpi. Sellainen matka, jossa Tuonelan virralle päästyään voisi todeta, että: ”Olipahan reissu, mutta päivääkään en vaihtaisi”.
