Mielenrauha ei tule etsimällä, vaan kohtaamalla
Mieli on luonteeltaan dualistinen; se erottelee meille hyvän ja pahan. Sen mitä halutaan ja mitä ei haluta. Jos elämää elää pelkästään mielen maiseman kautta, se on tätä kaksinaisuuden tanssia, ääripäiden tasapainottelua. Mielen luonteeseen ei kuulu tyytyväisyys ja rauha, sen perimmäinen tehtävä tuntuu olevan etsiä ja hakea joko jotain lisää tai sulkea jotain pois. Siksi vanhoissa filosofioissa puhutaankin ”mielen taakse” tai ”mielen toiselle puolen” menemisestä. Oman kokemukseni mukaan sopivampi ilmaisu olisi ”mielen läpi” menemisestä. Mieli ei lakkaa, eikä sitä voi paeta. Loogisinta minulle on siis tutkia se kauttaaltaan, kohdata kaikki sen olemuspuolet.
Seksiä, halua ja pelkoa
Halut ja pelot ovat primitiivisiä tunteita ja kerroksia meissä, jotka heijastelevat mielen toimintaa, mutta myös tarkemmin tarkasteltuna kertovat meille meidän olemuksemme syvemmästä tarpeesta. Esim. kun haluamme seksiä, mitä oikeasti haluamme? Mikä on halun alla oleva syvempi tarve? Hyvin monelle se on tarve poistua hetkeksi mielen otteesta. Orgasmi on pieni kuolema; mikrotason antautuminen irti kontrollista. Toisaalta seksi heijastelee meille myös lapsuuden kokemuksia; mistä jäimme paitsi. Haluamme seksiä, mutta saatamme kaivatakin läheisyyttä, turvaa ja hyväksyntää, jota ehkä emme lapsena saaneet. Seksuaalisuutta ei turhaan kutsuta elämän voiman energiaksi; jos se virtaa meissä vapaasti, tunnemme luottamusta ja uteliaisuutta elämää kohtaan, kuten pieni lapsi kokee tänne syntyessään.
Entäs pelot sitten. Freud taisi väittää, että pelon takana on itse asiassa toive, joka on vielä tuntematon. Tämä pitää itselläni paikkansa. Olen nuoresta asti pelännyt paljon ihan kaikkea, koska halusin myöhemmin kokea ihan kaikkea, juurikin kokea elämää itse. Pelkäsin teininä mm. sosiaalisia tilanteita; nyttemmin olen huomannut nauttivani suuresti ihmisten kohtaamisesta pintaa syvemmältä. Pelkäsin paljon isäni kuolemaa, kunnes tajusin hänen kuollessaan, että vihdoin minulla on tilaa olla minä ja voin kommunikoida hänelle rehellisesti haudalla ensimmäistä kertaa. Pelkäsin yli kaiken, että aviomieheni pettää ja jättää minut, ihan vain myöhemmin todetakseni, että en itse rakastanut häntä tarpeeksi ja halusin eron. Pelkäsin myös kauan menettäväni lapseni, ennen kuin hyväksyin vapauden kaipuisen naisen osan itsessäni, joka ehkä toisessa tarinassa olisikin saattanut valita vapaan ja lapsettoman elämän. Pelkomme kertovat jossain määrin toiveistamme, ja jos uskallamme katsoa rehellisesti pelkojamme ja katsoa niiden alta löytyviä puolia itsessämme, emme enää pelkää.
Pelko tulla hulluksi?
Mitä pelkäämme sitten kollektiivisesti? Suomessa häpeämme paljon. On noloa olla liian sitä tai liian tätä. Naisten tulisi olla ensi sijassa huolehtivia äitejä tai kunnianhimoisia bisnesnaisia. Välimalli ei ole ok, koska sitten on yli-ihminen. Miesten tulisi tuoda leipä pöytään, olla tasavertainen perheen isä, hellä rakastaja ja vastuullinen yhteiskunnassa toimija. Rooleja ja odotuksia on paljon ja samaan aikaan moni pelkää tulevansa leimatuksi hulluksi tai ei-normaaliksi. Meillä on psykologinen perustarve kuulua joukkoon, mutta millä hinnalla? Oman itsensä kadottamisen hinnalla? Entäs jos pelkomme tulla leimatuksi epänormaaliksi tai hulluksi onkin itse asiassa halu saada olla sitä mitä on; vapaa rooleista ja odotuksista? Tämä näkyy myös mediassa tällä hetkellä. Perinteisiä naisten ja miesten rooleja rikotaan niin pukeutumisessa, julkisessa puheessa, kuin taiteessa ym. vastaavassa. Välillä kaikki tämä omaksi itseksi syntyminen läikkyy yli; tulee lauottua asioita ohi suun tai tehtyä valintoja, jotka ehkä jättäisi myöhemmin tekemättä. Minusta tämä on inhimillistä. Uuden syntyminen on aina epävarmaa ja kaoottista.
Moni kaipaa myös vapautta ja mielenrauhaa, ettei ahdistaisi. Yleisimmät ahdistuksen syyt lienee terveyteen, ihmissuhteisiin ja elantoon liittyvät teemat. Koen kuitenkin, että noissa teemoissa vain heijastelemme sisäistä totuudellista tilaamme. Olemmeko olleet itsellemme rehellisiä? Ajaudunko paskoihin ihmissuhteisiin vai sallinko paskat ihmissuhteet? Pettikö selkäni, vai laiminlöinkö kehoni? Ansaitsenko liian vähän rahaa, vai enkö osaa edes sallia enemmän? Minun pienet mielenrauhan hetket ovat syntyneet antautumalla ja hyväksymällä. Olen katsellut egoni haluja ja pelkoja, tekojani ja tekemättömyyksiäni. Ne ovat olleet rumia ja vastenmielisiä kohdata; totuutta itsestä ei ole mukava katsella silmiin. Mutta aina kun näin on uskaltanut tehdä, sen alla on ollut rauha ja/tai selkeys toimintaan.
