Kun sallin ja myönsin ajatuksissani, että minussa on valoa ja valitsin yhä useammin Rakkauden pelon sijaan mielessäni, alkoi tapahtua myös kehossa, tunteissa, käytöksessä ja ulkopuolisessa maailmassani. Kun avasin oven Rakkaudelle mielessäni, Rakkaus on alkanut syventyä. Suurimmaksi mieleni ilokseni ja ihmeekseni minua opetetaankin nyt Rakkaudessa; olen Rakkauden oppikoulussa. Seuraavat sanat ovat saamaani oppia yhdistettynä omiin kokemuksiini mieleni kanssa; toivon, että ne selvittäisivät teille sitä tosiasiaa, että Rakkaus on aina valittavissa.
Tämän kirjoituksen suurin tarkoitus on siis selventää teille, että me voimme aina valita Rakkauden ajatuksissamme, mutta hyvin harvoin teemme niin, koska se ei ole mielen perimmäinen olemus. Mieli haluaa tietää ja se hyvin usein pelkää, koska mielen kapasiteetti on rajallinen Rakkauteen nähden. Mielikin on kyllä valtava, sen voima on iso ja se voi ikuisesti luoda. Mutta mieli on eri tasolla kuin Rakkaus, eikä se siksi koskaan yllä Rakkauteen. Toisin sanoen: et voi järkeillä itseäsi Rakkauteen. Mielestä tulee päästää irti; antautua eri tasolle, tuntemattomaan, luottamukseen. Ymmärtää, etten voi ymmärtää ja että Rakkaus saa tulla minuun ja mieleeni, koska en voi koskaan löytää niitä vastauksia, joita etsin, mieleni avulla. Seuraava kiteytys on vähän hassu ja paradoksaalinen, mutta siinä on paljon sanomaa. Pysähdy tämän lauseen äärelle ja tutki sitä hiljaa sydämessäsi ja mielessäsi:
Mieli ei vie Rakkauteen, mutta Rakkaus voi tulla mieleen. Mielellä voit silti valita Rakkauden, antamalla sille tilan.
Rakkauden oppikoulussa minulle näytettiin kaksi tilaa; tyhjä musta tila ja valoa tulviva tila. Näiden tilojen avulla minulle selvennettiin luomisvoimaamme ja mielen ja Rakkauden eroja:
Ajattele tyhjää mustaa tilaa, johon sanoessasi sanan, se ilmaantuu siihen kuin taikaiskusta. Tuossa tyhjässä tilassa sanoin ”kukka” ja niin se näkyi edessäni. Seuraavaksi sanoin ”vuori” ja näin sen edessäni. Sitten kokeilin yhtä pelkoani, ja sekin ilmaantui tuohon tilaan. Olisin pystynyt luomaan tuohon tilaan, kaiken mitä mielelläni ikinä olisin voinut keksiä. Huom! Keksiä omalla ajattelulla. Tällaista on mielemme ja ajatuksiemme voima.
Kaikki maailmamme asiat ja keksinnöt ovat luomiamme, olemme Luojia. Formulat ja kävelymeditaatio. Rauhanneuvottelut ja ydinaseet. Toimeentulotuki ja miljoonaperintö. Yrttirohde ja syöpähoidot. Saatteko kiinni? Joku on keksinyt nuo, ensin ideana/ajatuksena ja sitten se on luotu. Koko se kaksinaisuuden kirjo, jonka välillä tasapainoilemme koko elämämme. Kaikki se hyvä, jota tavoittelemme, jonka perässä juoksemme ja kaikki se paha, jota välttelemme, ja jonka torjumme. Tällä tasolla me elämme, koska elämme mielemme kautta. Tämä on meille tosi, tämän näemme ja koemme. Useimmille riittää tämän tason kokeminen, ja se on täysin vapaasti näin valittavissa. Tällä tasolla esimerkiksi Suomen maassa ensin synnymme, olemme jonkun lapsia, käymme kouluja, hakeudumme töihin, pariudumme, teemme lapsia, touhuilemme kaikenlaista, ostelemme, matkustelemme, juhlimme, sairastumme ja kuolemme. Joku ihan tyytyväisenä kuolee näin, ja jolla kulla jää kaivelemaan, että oliko vielä jotain? Jäinkö uupumaan jostain? Elinkö?
Mutta kun on olemassa se toinenkin taso. Se valoa tulviva Rakkauden taso. Tuolla tasolla oli siis suuri valo, joka tuntui luissa ja ytimissä, sielussa ja tunteissa, sai minut itkemään. Siinä oli kaikki. Siinä oli elämä. Siinä oli jotain niin suurta ja pyhää voimaa, että oli sanomattakin selvää, että tällaiseen voimaan ei mieleni luontikyky pysty. Ja kun tämä valo lätkäistiin sen tyhjän tilan päälle, niin nyt myös siinä tyhjässä tilassa oli kaikki. Sinne mahtui aivan kaikki ilman minkäänlaista erottelua siitä, mikä oli hyvää tai pahaa. Kaikki vaan oli. Luulenpa, että sana täydellinen on keksitty siksi, että joku on kokenut rakkauden. Täydellinen. Siinähän on sana ”täynnä”. Joku on niin täydellinen, että se on täynnä jotain. Siihen ei tarvitse lisätä mitään. Siitä ei puutu mitään.
Tuossa ensimmäisessa tyhjässä tilassa minulle näytettiin myös, että kun olin luonut nuo asiat, ne pyyhkäistiin yhdellä puhalluksella pois ja ne katosivat. Noin vaan! Kovalla työllä tehty ajatustyö, hetkessä poissa! Niin.. kun ne eivät ole sitä Rakkautta. Ne on illuusiota, luomaamme harhaa, johon uskomme, jonka näemme. Mielemme tuotosta ja tulkintaa. Miettikääpä..kaikki meidän ulkoiset asiat on meiltä pois otettavissa. Talomme. Työmme. Terveytemme. Jopa lapsemme. Puff, tulee tulipalo. Puff, tulee YT:t. Puff, tulee syöpä. Ihan viimeisimpänä kuolema muistuttaa meitä, että elämämme ei loppuviimein ole meidän käsissä. Miksi emme siis antautuisi Rakkaudelle, kun mikään muu ei voi meitä pelastaa tältä iänikuiselta kärsimykseltä, joka meitä täällä eteenpäin ajaa.
Nythän on myös myönnettävä, että vaikka teille kirjoitan kaikkea tätä mielelleni aivan liian suurta ja käsilleni aivan liian pyhää, niin en muuta voi, koska olen Rakkaudelle antautunut. Jos uskoisin mieltäni, en kirjoittaisi teille. En todellakaan uskaltaisi lausua teille näin suuria ja filosofisia ajatuksia. Minun mieleni mielestä olen aivan liian pieni ihminen kertomaan teille kaikkea tätä, ja tämän julkaisukin mieltäni pelottaa. Mutta kun mieltäni en enää usko, ja siksi antaudun päivä päivältä enemmän Rakkaudelle, joka minun sanojani, kättäni ja pian myös mieltäni ohjaa. Sydämeni ei tarvitse opastusta Rakkauteen, se on jo kokenut, miltä se tuntuu ja mitä se on. Mutta mieleni tarvitsee vielä opastusta. Se minulle sallitaan, olenhan vain ihminen.
Haluan jakaa teille vielä harjoituksen, joka on auttanut minun mieltäni suuresti, ja jota mantraan nyt itse mielelleni päivittäin. Se on Lorna Byrnen kirjasta ”Taivaallinen Rakkaus” ja menee näin: sano itsellesi päivittäin: ”Minä olen puhdasta Rakkautta”. Tunne ennen kaikkea tuo lause. Vaikka se tuntuisi aluksi oudolta. Anna tuon lauseen lähteä elämään sinussa. Luo tuo lause sinun luomisvoimalla sinun todellisuuteesi.
Lisäksi tulee taas raamatun tekstiä, jonka huomaan mieltäni ahdistavan myös. Mieleni ei vielä ymmärrä, miksi raamattu näyttää tunkevan niin vahvasti joka blogitekstiini, mutta tässäpä tulee taas ja kiteyttää tämän tekstin ytimen:
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”
