Ennen kuin voi puhua voimaantumisesta, tulee katsoa voimattomuutta. Tulee huomata, että jotain puuttuu. Tunnistaa kaipaus jostakin syvemmästä, joka ei tunnu täyttyvän, vaikka kuinka suorittaisit, etsisit, ostaisit, hakisit, yrittäisit.
Koko elämäni olen etsinyt. Kohteet ovat vaihdelleet ja kohteiden lista on niin loputon, että en voi niitä kaikkia edes enää muistaa. Muistan kuitenkin ihmedieettejä, urheilua, shoppailua. Alkoholia, irtoseksiä, urakokeiluja. Huntu, raskauspahoinvointi, valkoinen talo järven rannalta, kultainen noutaja ja talon väreihin sopivat joululahjapaketit kuusen alle. Joogaa, kirjoja, kiviä ja kristalleja, energiaa. Intohimoa, läheisriippuvuutta, syvyyttä. Tunteita, pelkoja, unelmia. Sielunkumppania, näkemistä, kuulemista. Viimeisimpänä, Rakkautta.
Olisi helppoa sanoa, että miksi et vain kohdannut itseäsi aiemmin, kun koko ajan kuitenkin tiesit, että onni ei tule ulkopuolelta. Olisi helppoa itkeä menetettyjä vuosia, huonoja valintoja, itse aiheutettua kärsimystä itselle ja muille. Mutta kun ei. Rakkaus ei tuomitse, ei säti, ei syytä. Rakkaus katsoo ja hymyilee. On niin lempeä ja samalla väkevä. Ymmärtää, että oli etsittävä. Muuten ei olisi löytynyt. Ja edelleen harjoitellaan, katsotaan pysytäänkö rakkaudessa.
Voimaantuminen on siis ollut sisäänpäin matkustamista. Kerros kerrokselta itsen ja oman elämän harhoilta riisumista. Ei tämäkään ollut onnea. Vieläkö täytyy etsiä. Huoh! Kunnes annettiin ultimaattinen peili. Game changer. Karmallinen ihmissuhde. Polvilleen pudottaja. Sääntöjen rikkoja. Syvyyksiin hukuttava. Suurimpaan kipuun osuva. Rakkaus, jonka tulon aavistin ja tunsin jo vuosia ennen kuin se saapui.
Kaksi vuotta sain marinoitua tuossa ihmissuhteessa, jossa kävin läpi taivaan ja helvetin. Tunteiden ääripäät. Syvääkin syvemmän yhteyden ja ymmärryksen. Pimeääkin pimeämmän yksinäisyyden ja tuskan. Ajan ja paikan sulattavan intohimon. Petettyjä lupauksia. Anteeksiantoja ja pyyntöjä. Hyvästejä ja yhteenpalaamisia. 4 kokonaista kierrosta. Irtipäästämisen vaikeutta.
Kunnes oli aika ymmärtää. Oli aika ymmärtää, miksi kaipaa niin voimakkaasti ihmistä, jonka kanssa ei ole kuitenkaan loppuviimein hyvä olla. Tajusin, että tämä ihmissuhde oli minulle peiliksi annettu. Mitä näin hänessä? Hän oli syvä, hän oli vahva, hän oli sitä mitä hän oli, eikä muuttunut minun vuoksi. Ei vaikka kuinka halusin.
Siispä käännyin sisäänpäin. Kohtasin kivun. Kysyin kivulta, mitä voit minulle opettaa. Sydän alkoi puhua. Halusin kohdata oman syvyyteni, oman seksuaalisuuteni, omat lahjani, oman vahvuuteni. Halusin tuntea, mitä on olla sitä mitä on. Anteeksipyytelemättä. Halusin tuntea oman voimani. Hän oli täydellinen opettaja. Tunnen, että voimaa avataan nyt minussa. Pyysin niin. En vielä täysin tiedä, mitä se tulee tarkoittamaan, mutta sen tiedän, että omaa voimaa ei voi pelätä. Jos pelkäät voimaasi, pelkäät itseäsi. Jos pelkäät itseäsi, pelkäät elämää. Jos pelkäät elämää, pelkäät rakkautta.
Siispä kun puhun ihmisen voimasta ja voimaantumisesta, puhun voimasta antautua. Olla niin vahva ja väkevä, että uskaltaa myöntää olevansa heikko. Niin vahva, että voi sanoa tarvitsevansa apua. Niin vahva, että ei enää jaksa taistella vastaan. Niin vahva, että uskaltaa sanoa ei. Niin vahva, että on yksin mielummin kuin seurassa, joka ei tunnu enää hyvältä. Niin vahva, että uskaltaa pysähtyä. Niin vahva, että tekee rohkeasti päätöksiä sydäntään kuunnellen. Niin vahva, että kohtaa itsensä. Niin vahva, että uskaltaa pyytää rakkautta. Niin vahva, että uskaltaa ottaa rakkauden vastaan.
En välitä uskonnoista, mutta koen, että raamatussa on paljon rakkautta, ja rakkaus on minun uskontoni, minun voimani. Joten seuraava raamatun ote kiteyttäköön kirjoitukseni sanoman teille, voimaanne etsiville herkille rohkeille:
”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
